Elämäni Aurinkorannikolla
Mietin nuorempana minkälaista olisi asua jossakin muualla kuin Suomessa. Vain vähän ennen viidennen luokka-asteeni loppua kuulin vanhemmiltani, että talomme Espoossa oli mennyt kaupaksi ja muuttaisimme tulevan kesän lopussa Espanjaan. Olin aivan järkyttynyt. Itkin monta päivää, etten halunnut jättää ystäviäni Suomessa. Olin eniten harmissani siitä, että mielestäni paras vuosi luokkani kanssa, leirikoulut ja musikaalit, jäisi minulta kokematta.
Perheeni Espanjassa |
Mietin nuorempana minkälaista olisi asua jossakin muualla kuin Suomessa. Vain vähän ennen viidennen luokka-asteeni loppua kuulin vanhemmiltani, että talomme Espoossa oli mennyt kaupaksi ja muuttaisimme tulevan kesän lopussa Espanjaan. Olin aivan järkyttynyt. Itkin monta päivää, etten halunnut jättää ystäviäni Suomessa. Olin eniten harmissani siitä, että mielestäni paras vuosi luokkani kanssa, leirikoulut ja musikaalit, jäisi minulta kokematta.
Muutimme
perheeni kanssa Espanjan Aurinkorannikolle, Benalmadenaan kesällä 2013, joten
minulla oli aikaa asettua paikalleen, tottua uuteen kotiin ja ympäristöön sekä
hankkia uusia suomalaisia ystäviä ennen koulun ja arjen alkamista.
Ulkomaille
muuttamiseen ei ollut tarkempaa syytä. Perheeni halusi ottaa hieman ”lomaa”
Suomessa asumisesta ja kokeilla jotakin uutta. Vanhempani pitivät tärkeänä,
että oppisimme espanjan kielen ja he halusivat laittaa meidät kansainväliseen
kouluun. Fuengirolassa oli myös suomalainen koulu, jota lähes kaikki
suomalaiset ystäväni kävivät. Äitini oli vuodet virkavapaalla ja isäni teki
etätöitä Suomeen. Isäni joutui käymään säännöllisesti Suomessa töidensä takia
noin kerran kuukaudessa, toisena vuonna hieman useammin. Odotimme aina koko
perheellä, että isä tulee Suomesta takaisin kotiin, koska hän toi aina mukanaan
ruisleipää sekä muitakin suomalaisia ”herkkuja”. Alun perin meidän oli
tarkoitus muuttaa Espanjaan vain puoleksi vuodeksi, mutta se venyikin kahteen
vuoteen.
Ensimmäinen
vuoteni oli minulle vaikeampi kuin toinen. En muuttaessani tuntenut Espanjasta
ketään. Pelkäsin tulenko koko vuonna saamaan edes kavereita, koska olen aina
ollut hieman ujo. Kouluun meno jännitti minua eniten. Asuimme tulevasta
koulustamme alle kilometrin päässä ja olimme käyneet tutustumassa siihen jo
kesällä. Kävimme tekemässä mm. matikan ja englannin testit päästäksemme siihen
kouluun. Tämä yksityinen ja kansainvälinen koulu oli melko uusi ja hieno. Koulu
oli iso ja siellä oli luokka-asteet päiväkodista suomen lukioon asti. Uuteen ja
erilaiseen kouluun oli aluksi iso tottuminen. En voinutkaan enää puhua
välitunneilla suomea mihin olin tottunut
Jalavapuiston ala-asteella. Kaikki muut puhuivat keskenään espanjaa ja se
kuulosti minulle aivan heprealta. Vain joillakin oppitunneilla ymmärsin
jotakin, sillä noin puolet oppiaineistamme opetettiin englanniksi. Minut
otettiin kuitenkin hyvin vastaan koulussa ja sain heti kavereita.
Rinnakkaisluokallani oli onnekseni minun ikäinen suomalainen tyttö, joka oli
asunut Espanjassa ja ollut siinä koulussa pikku tytöstä lähtien. Hän siis osasi
espanjaa lähes täydellisesti.
Espanjalainen koulu |
Suomalaisesta
tytöstä rinnakkaisluokallani tuli minulle hyvin läheinen ja tärkeä ystävä
vuosien aikana. Hän tulkkasi minulle, kun en ymmärtänyt mistä puhuttiin, vaikka
luokkalaiseni ja koulukaverini osasivatkin hyvin englantia. Vähitellen aloin
ymmärtää espanjaa ja tunnitkin kävivät mielenkiintoisemmiksi. Oma puheen
tuottaminen espanjaksi oli kuitenkin vielä vaikeaa, mutta saimme veljieni
kanssa muutaman tunnin viikossa espanjan kielen tukiopetusta.
Päivämme
koulussa olivat hyvin pitkiä, puoli kymmenestä aina viiteen asti iltapäivällä.
Koulussamme oli koulupuvut ja hyvin tiukat säännöt verrattuna Suomen kouluihin.
Kouluhameen täytyi ylettyä kaksi sormea polven yläpuolelle ja kengät eivät
saaneet olla mitkä tahansa mustat kengät, vaan täytyi käyttää nahkaisia.
Puhelimia ei saanut tuoda lainkaan kouluun ja
jos näitä sääntöjä ei noudattanut niin rangaistukseksi
oppilas voitiin lähettää koulusta kotiin. Koulun pihapiiri oli aidattu
korkeilla aidoilla, joiden päässä oli terävät piikit. Luokka-asteet menivät
hieman eritavalla siellä kuin meillä Suomessa ja kaikilla luokka-asteilla alkoi
ja päättyi koulu samaan aikaan. Oppilaat tulivat kouluun ja lähtivät koteihin
joko autokyydeillä, jotka ajettiin ringissä koulun kentän ympäri ja jokainen
vuorollaan jätti tai otti kyytiin omat lapsensa. Monet tulivat kauempaa
bussi-kuljetuksilla tai yli yläasteikäiset saivat kävellä.
Espanjasta
olen saanut yhdet elämäni tärkeimmät ja läheisimmät ystävät, joihin pidän
vieläkin paljon yhteyttä, vaikka tosin asumme eri puolilla Suomea tällä
hetkellä. Meistä suomalaisista kasvoi hyvä nuorisoporukka ja teimme paljon
asioita yhdessä. Näimme joka viikonloppu ja aina keksimme jotakin uutta.
Arkipäivisin en yleensä ehtinyt mennä Fuengirolaan suomalaisten ystävieni luokse,
ellei vanhempani ehtineet viedä minua sekä veljiäni, koska koulupäiväni
loppuivat myöhään ja sinne oli matkaa kuitenkin aina junamatkan verran.
Jääkiekon MM-kisojen aikaan kokoonnuimme muiden suomalaisten kanssa hotellille
nimeltä Nuriasol seuraamaan otteluita. Tunnelma oli hyvin tiivistä, tuoksui
maukkaalta kana-ranskis-aterialta ja kaikki löivät vetoa siitä, mitä aikoo
tehdä jos Suomi voittaa.
Toisena
vuotena suomalainen ystäväporukkani vaihtui melkein kokonaan. Entiset ystäväni
muuttivat takaisin Suomeen ja uusia muutti Espanjaan. Toisena vuonna osasin jo
nauttia enemmän olostani ja ikävää ei usein edes kerinnyt miettiä. Välillä
kuitenkin ikävän tullessa kirjoitin iltaisin päiväkirjaa tai kirjeitä
ystävilleni Suomeen. Vaikka sain näiden kahden vuoden aikana paljon uusia
ikuisia ihmissuhteita, tieni erkani muutamien entisten hyvien ystävieni kanssa
Suomessa.
Matkustimme
perheeni kanssa vuosien aikana jonkin verran Espanjan sisällä sekä
ulkomaillakin. Kiersimme lähes kaikki Espanjan suurimmat nähtävyydet ja Sierra
Nevadasta tuli meille todella mieluinen paikka talvisin. Sierra Nevadassa on
suuri laskettelukeskus, joka oli noin kahden tunnin ajomatkan päässä kotoamme.
Olen hyvin
eläinrakas ja halusin Espanjassakin jatkaa mahtavaa harrastustani, ratsastusta.
Kävimme äitini kanssa yhdessä kerran viikossa vähän matkan päässä tallilla
ratsastamassa ja hoitamassa hevosia. Minulle annettiin usein haastavia hevosia,
joita tykkäsin kouluttaa. Ratsastuksen opettajani osasi puhua hyvin englantia
ja pidin hänestä kovasti. Hän opetti minut kunnolla hyppäämään korkeita
esteitä, sekä hänen huumorintajunsa kulki minun kanssa samalla tasolla.
Ratsastuksen lisäksi lenkkeilin rantakaduilla yksin, au pairini tai ystäväni
kanssa.
Suurimman
osan asumisajastamme Espanjassa meillä asui kotona au pair. Harva pystyi
asumaan meillä pitempää aikaa, joten meillä oli useampi au pair kahden vuoden
aikana, milloin serkkuni, milloin tutun tuttuni tai joku ihan vieras. Kaikki au
pairimme olivat nuoria naisia, jotka auttoivat äitiä kotitöissä ja hoitivat
pienimpiä veljiäni. Tulin hyvin toimeen au pairiemme kanssa ja vietimme
vapaa-ajalla paljon yhteistä aikaa. Kävimme shoppailemassa, lenkkeilemässä,
pelaamassa padelia tai keksimme jotakin muuta tekemistä.
Toisen
vuoden lopulla odotin kovasti kotiinpaluuta huipuista vuosista huolimatta.
Koti-Suomessa odotti uusi yläaste, vanhat tutut ystävät, sukulaiset ja tietysti
suomalainen ruoka sekä makeiset. Nämä kaksi vuotta Espanjassa kasvattivat minua
uskomattoman paljon, sain paljon uusia ystäviä, enkä muuttaisi vuosiani
miksikään. Olen saanut kokea elämässä paljon asioita, joita jotkut eivät
välttämättä koskaan tule kokemaan ja saan olla niistä mahdollisuuksista
tavattoman kiitollinen ja onnellinen. Onneksi on olemassa kuvia, joita voi
jälkeenpäin selata ja muistella vanhoja, hyviä aikoja. Jälkeen päin ikävöin
monesti yksittäisiä asioita Espanjasta mm. lämpöä, sitä ettei koskaan tuntunut,
että olisi tylsää ja tietysti ystäviä ja meidän yhteisiä matkoja ja
päähänpistoja.
Olen
silloin tällöin vieläkin yhteydessä espanjalaisiin ystäviini koulusta. Ikävöin
kouluruokaani Espanjassa. Siellä tarjoiltiin joka päivä patonkia, salaattia,
erilaisia hedelmiä ja tietysti alkuruoka ja pääruoka. Joka kuukauden
ruokalistan pystyi itse valitsemaan aina etukäteen koulun sivuilta. Eniten
vuosieni aikana minua kasvatti vieraskielinen koulu. Opin kohtaamaan pelkojani
ja selviämään hankalista tilanteista.
Jos nyt
kuulisin saman uutisen vanhemmiltani, kuin muutama vuosi sitten, olisin enemmän
kuin innoissani, melkein jo pakkaamassa laukkuja.
Eetla Kantola
Yksityisyys - katoavaa
kansanperinnettä?
"Teleruutu oli sekä
vastaanotin että lähetin. Se kuuli jokaisen Winstonin hiirenhienoa hiiskausta
kovemman äännähdyksen, ja niin kauan kuin hän pysyi metallilevyn näkökentässä,
häntä ei vain kuunneltu, hänet myös nähtiin siinä. Hän ei tietenkään koskaan
tiennyt, millä hetkellä häntä tarkkailtiin. Saattoi vain arvata, kuinka usein
tai minkä menetelmän avulla ajatuspoliisi kytkeytyi yksityisen ihmisen
verkkoon." George Orwell kuvaa romaanissaan Vuonna 1984 1 tulevaisuuden
massavalvontaa. Kuvaus osuu pelottavan lähelle nykytilannetta.
Yksityisyyden kuolemasta
alettiin ensimmäisiä kertoja puhua 1800-luvun loppupuolella, kun kamerat
yleistyivät. Nykypäivänä, kun ihmiset istuvat suuren osan päivästään
tietokoneen webkameran edessä, tuntuu tuon ajan huoli hieman liioitellulta.
Itse olen aina katsellut ihmetellen iltapäivälehtien etusivuja, jotka
kirkkaankeltaisin kirjaimin ovat paljastaneet iskelmälaulajien ja
tosi-tv-tähtien tuoreimmat kihlatut ja uhkeat bikinikuvat. Sittemmin olen
ymmärtänyt, että nuo ihmiset ovat itse tuoneet itsensä julkisuuteen toisin kuin
ne ihmiset, jotka huomaamattaan - tai taitamattomuuttaan - paljastavat
ykistyiselämänsä nykypäivän kyberavaruudessa.
Maailmanpankin teettämän
tilaston 2 mukaan vuonna 2016 lähes 50% maailman väestöstä käyttää
internettiä. Luku on mieletön, kun mukaan on laskettu kaikki maailman valtiot.
Netin ja teknologian käyttö on muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana
valtavasti. Kokonaisen työpöydän vallanneet Commodoret ovat vaihtuneet
hammastikun paksuisiksi tableteiksi ja peräkärryillä kuljetettavat
maitotölkkipuhelimet kiiltäviksi älykännyköiksi. Teknologian konkreettisen
kehittymisen ohella on tapahtunut muutakin: valtionsalaisuudet päätyvät
hakkereiden kovalevyille ja kansalaisten pankkitiedot Nigeriaan. Nettiin
liittyy moni meille niin kovin tärkeä asia: turvallisuus, sananvapaus ja ehkäpä
jopa sosiaalinen elämäkin. Niin kuin monien muidenkin asioiden, myös tuon
teknologian syövereissä liikkuvan tiedon merkityksen ymmärtää joskus vasta kun
sen menettää.
Moni meistä nykypäivän
kansalaisista on varmasti painanut "Hyväksy käyttöehdot" -painiketta
erinäisissä tilanteissa ajattelematta asiaa sen enempää. Kukapa tavallinen
ihminen kykenisi tai jaksaisi lukea kirpunkokoisin kirjaimin raapustettua
lakitekstiä, joka vilisee tuntemattomia termejä ja lakipykäliä toisensa
jälkeen. Harvemmin pysähdytään ajattelemaan, mille kaikelle oikein antaakaan
luvan tuota pientä nappia painaessaan. Monikansallisille yrityksille kertyy
meistä valtavasti tietoa elämämme eri vaiheista. Google tietää
kulutustottumuksemme ja Facebook ihmissuhdekoukeromme paremmin kuin me itse.
Itse ajattelen, että esimerkiksi juuri nuo edellä mainitut yritykset tekevät
rahaa meidän perusoikeudemme kustannuksella. Luulenpa, että moni meistä
ajattelee, että ketään ei kiinnosta säköpostini, koska olen vain tavallinen
ihminen. Ajatellaan, että jos ei ole mitään salattavaa, ei
yksityisyyskysymyksien pohtimiseen kannata uhrata aikaa. En kuitenkaan usko,
että kovin moni antaisi vapaaehtoisesti sähköpostitunnuksensa ventovieraalle.
Meillä kaikilla on jotakin, jonka haluamme pitää ainoastaan itsellämme.
Me 2000-luvun alussa syntyneet
kansalaisen alut olemme koulussa kuulleet nettietiketistä, jolla koululaisia
yritetään valistaa viisaiksi netinkäyttäjiksi. Pahoin pelkään, että tänä
päivänä koululaisille pitäisi kertoa muutakin, kuin että salasanoja ei tule
kertoa kaverille tai että netissä ei saa lähettää ilkeitä viestejä. Nykyajan
ongelma on, että hakkerit tulevat tekosissaan yhä viekkaammiksi, toisin kuin
tavalliset kansalaiset, joiden digitaidot laahaavat pahasti perässä. Uusi
opetussuunnitelma vuosimallia 2016 määrää alakoululaisille opetettavaksi
koodausta, joka taitaakin olla aikamme trenditaito. Itse kuitenkin uskon, että
noille tulevaisuuden ministereille ja suuryritysten johtajille hyödyllisempää
olisi kunnolisten tietoturvataitojen omaaminen. Esimerkiksi varmuuskopioiden
ottaminen pitäisi jo meille lukiolaisille olla yhtä rutiininomainen toimenpide
kuin latauskaapelin kytkeminen tietokoneeseen.
Onko kybermaailmassa sitten
enää yksityisyyttä? Oma vastaukseni on ei ole. Netin ja teknologian myötä
olemme palanneet eräänlaiseen agraariyhteiskuntaan, jossa on
vaikea tehdä mitään ilman, että joku sen huomaa. Jätämme jäljen kaikesta
tekemästämme, oli kyseessä sitten ruokaostokset lähimarketissa tai
reittiohjeiden haku selaimella. Jollekin tämä saattaa vaikuttaa yhdentekevältä,
mutta itse koen ajatuksenkin jokseenkin epämiellyttävänä.
Pitäisikö siis vetää
foliohattu päähän ja painua bunkkeriin? Tuskinpa kuitenkaan. Pienillä teoilla
voi pitää omasta yksityisyydestään kiinni. Lukiolaiselle tällainen pieni niksi
voi olla esimerkiksi tarran asettamien webkameran päälle tai pitkien
salasanojen käyttäminen. Nykyisessä tilanteessa on monia ongelmakohtia, mutta
on ymmärettävä, että ihmiskuntamme on vasta kybertaipaleensa lähtöviivalla.
Olemme aivan uudenlaisen tilanteen edessä. Uskon, että yhteiskunnallamme
olisikin nyt aihetta keskustella siitä, mitä yksityisyys meille merkitsee ja
miten paljon olemme valmiita siitä joustamaan.
Petra Lähteenmäki
Lähdeluettelo
George Orwell, Vuonna 1984;
suomentanut Raija Mattila (WSOY 2014)
https://data.worldbank.org/indicator/IT.NET.USER.ZS
(luettu 5.12.2017)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti