Ykköset toimittajina

ÄI2-kurssilaiset saivat kirjoittaa tekstejä valitsemistaan aiheista. Eetla Kantola kertoo perheensä kanssa Espanjassa viettämistään vuosista, ja Petra Lähteenmäki pohtii sitä, onko kybermaailmassa enää yksityisyyttä.

Elämäni Aurinkorannikolla 

Perheeni Espanjassa

Mietin nuorempana minkälaista olisi asua jossakin muualla kuin Suomessa. Vain vähän ennen viidennen luokka-asteeni loppua kuulin vanhemmiltani, että talomme Espoossa oli mennyt kaupaksi ja muuttaisimme tulevan kesän lopussa Espanjaan. Olin aivan järkyttynyt. Itkin monta päivää, etten halunnut jättää ystäviäni Suomessa. Olin eniten harmissani siitä, että mielestäni paras vuosi luokkani kanssa, leirikoulut ja musikaalit, jäisi minulta kokematta.

Muutimme perheeni kanssa Espanjan Aurinkorannikolle, Benalmadenaan kesällä 2013, joten minulla oli aikaa asettua paikalleen, tottua uuteen kotiin ja ympäristöön sekä hankkia uusia suomalaisia ystäviä ennen koulun ja arjen alkamista.

Espanjalaiskotini

Ulkomaille muuttamiseen ei ollut tarkempaa syytä. Perheeni halusi ottaa hieman ”lomaa” Suomessa asumisesta ja kokeilla jotakin uutta. Vanhempani pitivät tärkeänä, että oppisimme espanjan kielen ja he halusivat laittaa meidät kansainväliseen kouluun. Fuengirolassa oli myös suomalainen koulu, jota lähes kaikki suomalaiset ystäväni kävivät. Äitini oli vuodet virkavapaalla ja isäni teki etätöitä Suomeen. Isäni joutui käymään säännöllisesti Suomessa töidensä takia noin kerran kuukaudessa, toisena vuonna hieman useammin. Odotimme aina koko perheellä, että isä tulee Suomesta takaisin kotiin, koska hän toi aina mukanaan ruisleipää sekä muitakin suomalaisia ”herkkuja”. Alun perin meidän oli tarkoitus muuttaa Espanjaan vain puoleksi vuodeksi, mutta se venyikin kahteen vuoteen.

Ensimmäinen vuoteni oli minulle vaikeampi kuin toinen. En muuttaessani tuntenut Espanjasta ketään. Pelkäsin tulenko koko vuonna saamaan edes kavereita, koska olen aina ollut hieman ujo. Kouluun meno jännitti minua eniten. Asuimme tulevasta koulustamme alle kilometrin päässä ja olimme käyneet tutustumassa siihen jo kesällä. Kävimme tekemässä mm. matikan ja englannin testit päästäksemme siihen kouluun. Tämä yksityinen ja kansainvälinen koulu oli melko uusi ja hieno. Koulu oli iso ja siellä oli luokka-asteet päiväkodista suomen lukioon asti. Uuteen ja erilaiseen kouluun oli aluksi iso tottuminen. En voinutkaan enää puhua välitunneilla suomea mihin olin tottunut Jalavapuiston ala-asteella. Kaikki muut puhuivat keskenään espanjaa ja se kuulosti minulle aivan heprealta. Vain joillakin oppitunneilla ymmärsin jotakin, sillä noin puolet oppiaineistamme opetettiin englanniksi. Minut otettiin kuitenkin hyvin vastaan koulussa ja sain heti kavereita. Rinnakkaisluokallani oli onnekseni minun ikäinen suomalainen tyttö, joka oli asunut Espanjassa ja ollut siinä koulussa pikku tytöstä lähtien. Hän siis osasi espanjaa lähes täydellisesti.

Espanjalainen koulu

Suomalaisesta tytöstä rinnakkaisluokallani tuli minulle hyvin läheinen ja tärkeä ystävä vuosien aikana. Hän tulkkasi minulle, kun en ymmärtänyt mistä puhuttiin, vaikka luokkalaiseni ja koulukaverini osasivatkin hyvin englantia. Vähitellen aloin ymmärtää espanjaa ja tunnitkin kävivät mielenkiintoisemmiksi. Oma puheen tuottaminen espanjaksi oli kuitenkin vielä vaikeaa, mutta saimme veljieni kanssa muutaman tunnin viikossa espanjan kielen tukiopetusta.

Päivämme koulussa olivat hyvin pitkiä, puoli kymmenestä aina viiteen asti iltapäivällä. Koulussamme oli koulupuvut ja hyvin tiukat säännöt verrattuna Suomen kouluihin. Kouluhameen täytyi ylettyä kaksi sormea polven yläpuolelle ja kengät eivät saaneet olla mitkä tahansa mustat kengät, vaan täytyi käyttää nahkaisia. Puhelimia ei saanut tuoda lainkaan kouluun ja jos näitä sääntöjä ei noudattanut niin rangaistukseksi oppilas voitiin lähettää koulusta kotiin. Koulun pihapiiri oli aidattu korkeilla aidoilla, joiden päässä oli terävät piikit. Luokka-asteet menivät hieman eritavalla siellä kuin meillä Suomessa ja kaikilla luokka-asteilla alkoi ja päättyi koulu samaan aikaan. Oppilaat tulivat kouluun ja lähtivät koteihin joko autokyydeillä, jotka ajettiin ringissä koulun kentän ympäri ja jokainen vuorollaan jätti tai otti kyytiin omat lapsensa. Monet tulivat kauempaa bussi-kuljetuksilla tai yli yläasteikäiset saivat kävellä.

Koulupuvut

Espanjasta olen saanut yhdet elämäni tärkeimmät ja läheisimmät ystävät, joihin pidän vieläkin paljon yhteyttä, vaikka tosin asumme eri puolilla Suomea tällä hetkellä. Meistä suomalaisista kasvoi hyvä nuorisoporukka ja teimme paljon asioita yhdessä. Näimme joka viikonloppu ja aina keksimme jotakin uutta. Arkipäivisin en yleensä ehtinyt mennä Fuengirolaan suomalaisten ystävieni luokse, ellei vanhempani ehtineet viedä minua sekä veljiäni, koska koulupäiväni loppuivat myöhään ja sinne oli matkaa kuitenkin aina junamatkan verran. Jääkiekon MM-kisojen aikaan kokoonnuimme muiden suomalaisten kanssa hotellille nimeltä Nuriasol seuraamaan otteluita. Tunnelma oli hyvin tiivistä, tuoksui maukkaalta kana-ranskis-aterialta ja kaikki löivät vetoa siitä, mitä aikoo tehdä jos Suomi voittaa.

Toisena vuotena suomalainen ystäväporukkani vaihtui melkein kokonaan. Entiset ystäväni muuttivat takaisin Suomeen ja uusia muutti Espanjaan. Toisena vuonna osasin jo nauttia enemmän olostani ja ikävää ei usein edes kerinnyt miettiä. Välillä kuitenkin ikävän tullessa kirjoitin iltaisin päiväkirjaa tai kirjeitä ystävilleni Suomeen. Vaikka sain näiden kahden vuoden aikana paljon uusia ikuisia ihmissuhteita, tieni erkani muutamien entisten hyvien ystävieni kanssa Suomessa.

Matkustimme perheeni kanssa vuosien aikana jonkin verran Espanjan sisällä sekä ulkomaillakin. Kiersimme lähes kaikki Espanjan suurimmat nähtävyydet ja Sierra Nevadasta tuli meille todella mieluinen paikka talvisin. Sierra Nevadassa on suuri laskettelukeskus, joka oli noin kahden tunnin ajomatkan päässä kotoamme.

Sierra Nevada

Olen hyvin eläinrakas ja halusin Espanjassakin jatkaa mahtavaa harrastustani, ratsastusta. Kävimme äitini kanssa yhdessä kerran viikossa vähän matkan päässä tallilla ratsastamassa ja hoitamassa hevosia. Minulle annettiin usein haastavia hevosia, joita tykkäsin kouluttaa. Ratsastuksen opettajani osasi puhua hyvin englantia ja pidin hänestä kovasti. Hän opetti minut kunnolla hyppäämään korkeita esteitä, sekä hänen huumorintajunsa kulki minun kanssa samalla tasolla. Ratsastuksen lisäksi lenkkeilin rantakaduilla yksin, au pairini tai ystäväni kanssa.

Ratsastamassa

Suurimman osan asumisajastamme Espanjassa meillä asui kotona au pair. Harva pystyi asumaan meillä pitempää aikaa, joten meillä oli useampi au pair kahden vuoden aikana, milloin serkkuni, milloin tutun tuttuni tai joku ihan vieras. Kaikki au pairimme olivat nuoria naisia, jotka auttoivat äitiä kotitöissä ja hoitivat pienimpiä veljiäni. Tulin hyvin toimeen au pairiemme kanssa ja vietimme vapaa-ajalla paljon yhteistä aikaa. Kävimme shoppailemassa, lenkkeilemässä, pelaamassa padelia tai keksimme jotakin muuta tekemistä.

Toisen vuoden lopulla odotin kovasti kotiinpaluuta huipuista vuosista huolimatta. Koti-Suomessa odotti uusi yläaste, vanhat tutut ystävät, sukulaiset ja tietysti suomalainen ruoka sekä makeiset. Nämä kaksi vuotta Espanjassa kasvattivat minua uskomattoman paljon, sain paljon uusia ystäviä, enkä muuttaisi vuosiani miksikään. Olen saanut kokea elämässä paljon asioita, joita jotkut eivät välttämättä koskaan tule kokemaan ja saan olla niistä mahdollisuuksista tavattoman kiitollinen ja onnellinen. Onneksi on olemassa kuvia, joita voi jälkeenpäin selata ja muistella vanhoja, hyviä aikoja. Jälkeen päin ikävöin monesti yksittäisiä asioita Espanjasta mm. lämpöä, sitä ettei koskaan tuntunut, että olisi tylsää ja tietysti ystäviä ja meidän yhteisiä matkoja ja päähänpistoja.

Olen silloin tällöin vieläkin yhteydessä espanjalaisiin ystäviini koulusta. Ikävöin kouluruokaani Espanjassa. Siellä tarjoiltiin joka päivä patonkia, salaattia, erilaisia hedelmiä ja tietysti alkuruoka ja pääruoka. Joka kuukauden ruokalistan pystyi itse valitsemaan aina etukäteen koulun sivuilta. Eniten vuosieni aikana minua kasvatti vieraskielinen koulu. Opin kohtaamaan pelkojani ja selviämään hankalista tilanteista.

Jos nyt kuulisin saman uutisen vanhemmiltani, kuin muutama vuosi sitten, olisin enemmän kuin innoissani, melkein jo pakkaamassa laukkuja. 

Eetla Kantola

Yksityisyys - katoavaa kansanperinnettä?

"Teleruutu oli sekä vastaanotin että lähetin. Se kuuli jokaisen Winstonin hiirenhienoa hiiskausta kovemman äännähdyksen, ja niin kauan kuin hän pysyi metallilevyn näkökentässä, häntä ei vain kuunneltu, hänet myös nähtiin siinä. Hän ei tietenkään koskaan tiennyt, millä hetkellä häntä tarkkailtiin. Saattoi vain arvata, kuinka usein tai minkä menetelmän avulla ajatuspoliisi kytkeytyi yksityisen ihmisen verkkoon." George Orwell kuvaa romaanissaan Vuonna 1984 ¹ tulevaisuuden massavalvontaa. Kuvaus osuu pelottavan lähelle nykytilannetta.

Yksityisyyden kuolemasta alettiin ensimmäisiä kertoja puhua 1800-luvun loppupuolella, kun kamerat yleistyivät. Nykypäivänä, kun ihmiset istuvat suuren osan päivästään tietokoneen webkameran edessä, tuntuu tuon ajan huoli hieman liioitellulta. Itse olen aina katsellut ihmetellen iltapäivälehtien etusivuja, jotka kirkkaankeltaisin kirjaimin ovat paljastaneet iskelmälaulajien ja tosi-tv-tähtien tuoreimmat kihlatut ja uhkeat bikinikuvat. Sittemmin olen ymmärtänyt, että nuo ihmiset ovat itse tuoneet itsensä julkisuuteen toisin kuin ne ihmiset, jotka huomaamattaan - tai taitamattomuuttaan - paljastavat ykistyiselämänsä nykypäivän kyberavaruudessa.

Maailmanpankin teettämän tilaston ² mukaan vuonna 2016 lähes 50% maailman väestöstä käyttää internettiä. Luku on mieletön, kun mukaan on laskettu kaikki maailman valtiot. Netin ja teknologian käyttö on muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana valtavasti. Kokonaisen työpöydän vallanneet Commodoret ovat vaihtuneet hammastikun paksuisiksi tableteiksi ja peräkärryillä kuljetettavat maitotölkkipuhelimet kiiltäviksi älykännyköiksi. Teknologian konkreettisen kehittymisen ohella on tapahtunut muutakin: valtionsalaisuudet päätyvät hakkereiden kovalevyille ja kansalaisten pankkitiedot Nigeriaan. Nettiin liittyy moni meille niin kovin tärkeä asia: turvallisuus, sananvapaus ja ehkäpä jopa sosiaalinen elämäkin. Niin kuin monien muidenkin asioiden, myös tuon teknologian syövereissä liikkuvan tiedon merkityksen ymmärtää joskus vasta kun sen menettää.

Moni meistä nykypäivän kansalaisista on varmasti painanut "Hyväksy käyttöehdot" -painiketta erinäisissä tilanteissa ajattelematta asiaa sen enempää. Kukapa tavallinen ihminen kykenisi tai jaksaisi lukea kirpunkokoisin kirjaimin raapustettua lakitekstiä, joka vilisee tuntemattomia termejä ja lakipykäliä toisensa jälkeen. Harvemmin pysähdytään ajattelemaan, mille kaikelle oikein antaakaan luvan tuota pientä nappia painaessaan. Monikansallisille yrityksille kertyy meistä valtavasti tietoa elämämme eri vaiheista. Google tietää kulutustottumuksemme ja Facebook ihmissuhdekoukeromme paremmin kuin me itse. Itse ajattelen, että esimerkiksi juuri nuo edellä mainitut yritykset tekevät rahaa meidän perusoikeudemme kustannuksella. Luulenpa, että moni meistä ajattelee, että ketään ei kiinnosta säköpostini, koska olen vain tavallinen ihminen. Ajatellaan, että jos ei ole mitään salattavaa, ei yksityisyyskysymyksien pohtimiseen kannata uhrata aikaa. En kuitenkaan usko, että kovin moni antaisi vapaaehtoisesti sähköpostitunnuksensa ventovieraalle. Meillä kaikilla on jotakin, jonka haluamme pitää ainoastaan itsellämme.

Me 2000-luvun alussa syntyneet kansalaisen alut olemme koulussa kuulleet nettietiketistä, jolla koululaisia yritetään valistaa viisaiksi netinkäyttäjiksi. Pahoin pelkään, että tänä päivänä koululaisille pitäisi kertoa muutakin, kuin että salasanoja ei tule kertoa kaverille tai että netissä ei saa lähettää ilkeitä viestejä. Nykyajan ongelma on, että hakkerit tulevat tekosissaan yhä viekkaammiksi, toisin kuin tavalliset kansalaiset, joiden digitaidot laahaavat pahasti perässä. Uusi opetussuunnitelma vuosimallia 2016 määrää alakoululaisille opetettavaksi koodausta, joka taitaakin olla aikamme trenditaito. Itse kuitenkin uskon, että noille tulevaisuuden ministereille ja suuryritysten johtajille hyödyllisempää olisi kunnolisten tietoturvataitojen omaaminen. Esimerkiksi varmuuskopioiden ottaminen pitäisi jo meille lukiolaisille olla yhtä rutiininomainen toimenpide kuin latauskaapelin kytkeminen tietokoneeseen.

Onko kybermaailmassa sitten enää yksityisyyttä? Oma vastaukseni on ei ole. Netin ja teknologian myötä olemme palanneet eräänlaiseen agraariyhteiskuntaan, jossa on vaikea tehdä mitään ilman, että joku sen huomaa. Jätämme jäljen kaikesta tekemästämme, oli kyseessä sitten ruokaostokset lähimarketissa tai reittiohjeiden haku selaimella. Jollekin tämä saattaa vaikuttaa yhdentekevältä, mutta itse koen ajatuksenkin jokseenkin epämiellyttävänä.

Pitäisikö siis vetää foliohattu päähän ja painua bunkkeriin? Tuskinpa kuitenkaan. Pienillä teoilla voi pitää omasta yksityisyydestään kiinni. Lukiolaiselle tällainen pieni niksi voi olla esimerkiksi tarran asettamien webkameran päälle tai pitkien salasanojen käyttäminen. Nykyisessä tilanteessa on monia ongelmakohtia, mutta on ymmärettävä, että ihmiskuntamme on vasta kybertaipaleensa lähtöviivalla. Olemme aivan uudenlaisen tilanteen edessä. Uskon, että yhteiskunnallamme olisikin nyt aihetta keskustella siitä, mitä yksityisyys meille merkitsee ja miten paljon olemme valmiita siitä joustamaan.

 Petra Lähteenmäki

Lähdeluettelo

1.  

George Orwell, Vuonna 1984; suomentanut Raija Mattila (WSOY 2014)

2.  

https://data.worldbank.org/indicator/IT.NET.USER.ZS (luettu 5.12.2017)