Kunkun kirja-arvosteluja: Härkönen, Juhannusvieras

Maaseudun todellisuus murentaa lapsuuden illuusiot

Aaro Reijola 

 

Anna-Leena Härkösen romaani Juhannusvieras ilmestyi ensimmäistä kertaa vuonna 2006 Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemana. Teos on tyypillistä Härköstä ja käsittelee oman identiteetin löytämistä, ihmissuhteita sekä minäkuvan rakentumista. Härkönen on kirjoittanut lukuisia romaaneja juuri näistä aiheista, kuten esimerkiksi Häräntappoaseen ollessaan vasta lukion toisella luokalla.

 

Juhannusvieraassa itseään etsijän roolissa häärii Tuija, joka on päälle kolmenkympin ja kestosinkku. Hän on ammatiltaan sisustussuunnittelija ja viettää vapaa-aikansa erilaisissa näyttelyissä samanhenkisten ihmisten kanssa. Tuijalla on aina ollut ongelmia kestävän parisuhteen rakentamisessa, eikä ongelmaa auta lainkaan nykyisen rakkaan, Tinon, kanssa eroaminen toimiston pippaloiden jälkeen. Eron lisäksi Tuijaa painaa ikävä lapsuuden maisemiin Ristinojalle, missä hän vietti kesäisin muutamia viikkoja parhaan ystävänsä, Sailan, kotona. Tuija kuuleekin Sailalta, että Sailan äiti, Enni, on huonossa kunnossa ja hänelle ollaan järjestämässä mahdollisesti viimeisiä syntymäpäiväjuhlia, mikä saa Tuijan lyhyen epäröinnin jälkeen pakkaamaan kampeensa ja lähtemään etsimään lapsuutensa onnea maalta.

 

Kun Tuija alun pohjustuksen jälkeen saapuu Ristinojalle, hän huomaa, että läheskään kaikki ei ole niin hienoa ja mahtavaa kuin muistoissa. Hänen kesäinen varaperheensä on riidoissa, varaäiti Enni tekee kuolemaa ja Sailan sisarukset ovat jehovantodistajuuden kautta uskoon tullutta Suvia lukuunottamatta muuttaneet muualle, Risto viinan avulla kokonaan muihin maailmoihin. Tuija yrittää kasata perheen kokoon siinä kuitenkaan sen ihmeellisemmin onnistumatta ja ainoana positiivisena asiana reissussa alkaakin näkyä nuoruuden poikaystävä, naapurin Ville, jonka sylistä Tuija lopulta löytää lohtua. Vähitellen koko illuusio ihanasta ja täydellisen onnellisesta lapsuudesta rapistuu olemattomiin mielenkiintoisen tapahtumasarjan seurauksena ja synkempi todellisuus työntyy esiin.

 

Teos on kirjoitustyyliltään mielenkiintoinen. Kirja on repliikkejä lukuunottamatta yleiskielinen, repliikit taas ovat puhekielisiä. Mielenkiintoisen tyylistä tekee Härkösen monipuolinen ja värikäs sanavarasto, joka sisältää myös kirjan maalaismiljöön kannalta tärkeässä roolissa olevia murteita. Murteet ovat selvästi luomassa henkilöiden persoonallisuutta tavallista puhekieltä läheisemmin, mikä luo maaseudun hahmoista todentuntuisen ja uskottavan kuvan.

 

Kirjan teemoina on elämän suuria kysymyksiä, kuten identiteetti, ihmissuhteet, nuoruus ja kaipuu menneisyyteen. Tuijalla ei koskaan ole ollut äitiä, ja hänen suhteensa nykyisin Espanjassa uuden, parikymmentä vuotta nuoremman rakkaansa kanssa asuvaan isään on ollut aina hyvin nihkeä, vaikka isä onkin hänelle tärkeä. Hänen ajatuksensa Sailan perheen riidoista avartavat lukijankin silmiä ja saavat väkisinkin samaistumaan Tuijaan, joka ihmettelee noin valtavan riidan olemassaolon mahdollisuutta. Myös tapa, jolla muistot palaavat flashback-tyyliin lähes väkivaltaisesti, saa ajattelemaan oman elämän onni-illuusioiden mahdollisuuksia. Kaikenkaikkiaan kirjan sanomana on, että aika kultaa muistot ja mikään ei kestä ikuisesti.

 

Identiteetin käsittelyn ja todellisuuden tajuamisen kannalta teos ajaa asiansa mainiosti. Teos antaa lukijalle ajateltavaa ja kuvaa keski-ikään liittyviä ajatuksia tarkasti. Lukukokemuksena kirja on varsin leppoisa ja miellyttävä, eikä kärryillä pysyäkseen tarvitse ponnistella, siispä se on oivaa iltalukemista vaikkapa lukiolaisille.