Kunkun kirja-arvosteluja: Michael Cunningham, Tunnit

Kolme vuosikymmentä: kolme naista ja kolmet eri velvollisuudet            

 

Inka Vierimaa

 

Michael Cunninghamin kirjoittaman Tunnit -kirjan on suomentanut Marja Alopaeus ja se on alun perin ilmestynyt vuonna 1998. Kirjassa kuvataan yhden päivän tapahtumat kolmen eri naisen elämästä. Mielenkiintoisen tästä asetelmasta tekee se, että naiset elävät eri vuosikymmenillä eli tavallaan kirja kertoo rinnakkain kolmea eri tarinaa, jotka lopussa kietoutuvat yhteen. Luvun vaihtuessa vaihtuu sekä näkökulma että vuosikymmen.

Jokainen kirjan kolmesta päähenkilöstä pääsee ääneen kaikkitietävän kertojan kautta. Yksi näistä päähenkilöistä on 1923 vuodessa elävä kirjailija Virginia Woolf, joka asuu miehensä Leonardin kanssa Lontoon esikaupungissa, Richmondissa. Hän haluaisi aloittaa uuden kirjan, mutta pelkää mielenterveysongelmien taas palaavan tuoden mukanaan heltymättömän kirkkauden sekä tuskalliset päänsäryt.

Tämä henkilö perustuu todelliseen elämään, ja kirjan takakannessa lukeekin, että kirja on rakkaudentunnustus Virginia Woolfille. Mutta niin kuin tosielämässäkin, tekee Virginia Woolf kirjassa itsemurhan kamppailtuaan mielenterveysongelmien kanssa. Tämä on kuitenkin sijoitettu kirjan prologiin, mikä on erikoinen valinta, sillä Woolf on yksi keskeisistä päähenkilöistä koko kirjan ajan.

Myös Laura Brown elää suurkaupungin läheisyydessä, tässä tapauksessa Los Angelesin, vuonna 1949. Hän on lähiössä asuva nuori vaimo ja äiti, joka kokee yhteiskunnan edellyttämän roolin lähiöperheen onnellisena äitinä tukahduttavaksi. Hänellä on yksi ainoa mielihalu, vain lukea Virginia Woolfin kirjoittamaa Mrs Dalloway -kirjaa. Hän jopa varaa salaa muutamaksi tunniksi huoneen hotellista saadakseen lukea rauhassa. Tämä antaa hänestä hyvin itsekkään vaikutelman, sillä hän jättää pienen suloisen poikansa, Richien, jonka maailman keskipiste hän itse on, naapurin hoiteisiin. Tästä huolimatta kirjailija onnistui jotenkin saamaan myötätuntoni Lauran puolelle. Lauran pidellessä kädessään unilääkepurkkia ja tajutessaan kuinka yksinkertaista elämän päättäminen olisi ja ”kuinka suurenmoista saattaisikaan olla jos olisi vailla merkitystä” toivoin, ettei hän päätyisi itsemurhaan.

Kolmas päähenkilö on 1900-luvun loppupuolella New Yorkissa elävä 52-vuotias Clarissa Vaughan, joka asuu elämänkumppaninsa Sallyn kanssa. Hän on järjestämässä juhlia runoilijaystävälleen ja myös nuoruuden rakastetulleen Richardille, jota AIDS säälimättömästi tuhoaa, tämän saatua kirjallisuuspalkinnon.

Näitä kolmea naista yhdistää ajoittainen halu paeta omaa elämäänsä sekä yhteiskunnassa heille langennutta roolia. He kuitenkin tiedostavat ne lyhyet ohikiitävät onnenhetket, joista pitäisi olla kiitollisia. Kirjan aikana myös Laura ja Virginia tuntevat vetoa naisiin, mutta he kokevat sen salassa pidettäväksi asiaksi.

Kerronta on tyyliltään hyvin kuvailevaa ja rönsyilevää, mikä tekee lukemisesta välillä raskasta. Toisaalta kirjailija saattaa tällä pyrkiä tuomaan esiin henkilöiden persoonallisuutta, sillä eiväthän ihmiset todellisuudessakaan ajattele täysin johdonmukaisesti. Kerronnassa käytetään myös paljon vertauksia, esimerkiksi Clarissa kuvaa Richardin huonetta uponneen laivan ruumaksi. Elottomat asiatkin muuttuvat kirjailijan käsissä suorastaan elollisiksi. Esimerkiksi Virginian päänsärkyä kuvataan tuskaksi, joka ”ottaa hänet siirtokunnakseen”.

Kirjassa pohditaan sitä, miten tähdet ja kuuluisuudet kuolemansa jälkeen jäävät ihmisten mieliin, mutta tavalliset arkipäivän ihmiset painuvat unohduksiin. Richardin pudottauduttua ikkunasta Clarissa miettii jääkö tämän kirjallisuus elämään vai haihtuuko sekin hänen kuolemansa myötä. Virginia Woolfkin reki itsemurhan, joten kenties tämä kirja on Cunninghamin tapa osoittaa, että Woolf oli merkittävä kirjailija, joka jää elämään teoksissaan.